Tunnetuin rekilaulu on Taivas on sininen ja valkoinen. Siihen törmää nykyään joka puolella, yllättävissäkin yhteyksissä. Siitä on tullut suomalaisen kansanlaulun ikoni.
Seuraava nuotti on Sibelius-lukion, maankuulun helsinkiläisen musiikkilukion verkkosivuilta. Se oli olennainen osa kevään 2020 pääsykoetta. Ohjeissa todetaan: ”Pakollinen laulunäyte. Valmistele ja esitä ulkoa laulaen (ilman säestystä) ensimmäinen säkeistö suomalaisesta kansansävelmästä Taivas on sininen ja valkoinen.” Kuulostaa mukavalta, että pääsykokeisiin on valittu Suomessa satoja vuosia vallinnut musiikin esittämisen tapa: säestyksetön soololaulu.
Taivas on sininen ja valkoinen
ja tähtösiä täynnä.
Niin on nuori sydämeni
ajatuksia täynnä.
Enkä mä muille ilmoita
mun sydänsurujani.
Synkkä metsä, kirkas taivas
ne tuntee mun huoliani.
Sekä runon että nuotin voi kirjoittaa kahdelle tai neljälle riville. Se kuuluu rekilaulun rakenteen olennaisiin piirteisiin. Jos kirjoitat neljälle riville, tulee selväksi, että rekilaulun säkeistössä on neljä säettä, jos kahdelle, että siinä on kaksi säeparia. Jälkimmäiset päättyvät kahteen pitkänä laulettuun, riimitettyyn tavuun.
Pääsykokeen ohjeessa ei puhuta rekilaulusta vaan suomalaisesta kansansävelmästä. Onko ohjeen laatija tiennyt, että kysymyksessä on nimenomaan rekilaulu? Onko hän tietoisesti valinnut yleisemmän ja samalla ehkä kauniimmalta kuulostavan nimityksen?
Suomalaisen musiikkitieteen uranuurtaja Ilmari Krohn (1867‒1960) julkaisi uudemman kansanlaulun sävelmät valtaisassa, kansainvälisesti merkittävässä teossarjassa Laulusävelmiä I‒IV (1904‒1933). Kokoelmassa on 4335 sävelmää, joiden yhteydessä on runosäkeistö. Väitöskirjassani Matkoja musiikkiin 1800-luvun Suomessa (2003) laskin, kuinka moni niistä oli rekilaulu: niitä löytyi 2067 (47,7 %). Muita lauluja oli siis 2268, ja ne olivat säkeistörakenteensa, runomittansa ja sisällyksensä puolesta hyvin moninaisia. Tämän kokoelman perusteella voidaan siis todeta, että rekilaulut olivat 1800-luvulla suurin ja suosituin kansanlaulun laji.
Ilmari Krohn järjesti ja julkaisi teossarjassa laulut melodisten rakennepiirteiden perusteella. Tällöin rekilaulut eivät erotu omaksi ryhmäkseen, vaan niitä on siellä täällä. Silti kenen tahansa on helppo tunnistaa ne. Myös pelkistä runosäkeistöistä on usein helppo tunnistaa rekilaulut, mutta ei läheskään aina.
Rekilaulun nimityksellä on oma oppihistoriansa. Kun 1800-luvun sanomalehdissä kirjoitettiin rekilauluista, käsiteltiin melkein aina runojen sisältöä, joka oli useimpien mielestä rietas ja kelvoton. Tämä oli mielenkiintoisessa ristiriidassa sen kanssa, että uudemmista kansanlauluista, joita oli laulettu hyvin suosittuina yksinlaulu- ja kuorosovituksina 1800-luvun puolivälistä lähtien, oli merkittävä osa nimenomaan rekilauluja. Hyvä esimerkki tästä on Taivas on sininen ja valkoinen.
Rekilaululla tarkoitettiin siis 1800-luvulla monia asioita. Monien mielestä oli olemassa erikseen riettaita rekilauluja ja kauniita kansanlauluja. Ne eivät olleet sisäkkäin vaan vastakkain. Sanojen käyttö oli aluksi melko sekavaa, niin kuin usein murrosvaiheessa käy. Vuosisadan vaihteen jälkeen tilanne muuttui. Ratkaiseva tekijä oli ilmeisesti musiikkitieteen opetuksen alkaminen Helsingin yliopistossa. Kun Ilmari Krohn nimitettiin vuonna 1900 yliopiston ensimmäiseksi musiikin historian ja teorian dosentiksi, tuli mahdolliseksi opiskella musiikkitiedettä. Maistereita ja tohtoreita alkoi vuosien mittaan valmistua. Alkuvuosina monet opiskelijat tallensivat Krohnin opastamina kansanlauluja ja soitinsävelmiä. Syntyi ammattitaitoisten tallentajien sukupolvi.
Keväällä 1901 prosessi oli kuitenkin vasta alussa. Kaksi Hämeenlinnasta kotoisin olevaa opiskelijanuorukaista, Toivo Vallenius ja Leonard Björkbom, ilmoitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle haluavansa lähteä keräämään kansansävelmiä. Krohn kehotti heitä menemään Näsijärven vesistön ja Päijänteen välisille seuduille. Matkakertomuksessaan nuorukaiset kertoivat:
Laulut ovat enimmäkseen n. k. ”rekiveisuja”, vain harvoissa on tavattavana vanhempien kansanlaulujen puhdas muoto. Piirilauluja on myöskin ‒ nim. alkuperäisiä suomalaisia ‒ muutamia; yleensä ovat ruotsalaiset levinneet ympäri maata ja ovat toisin seuduin yhtä tavallisia kuin suomalaiset. ‒ Muuten saimme matkallamme kuulla paljon outoakin musiikkia: paitsi n. k. arkkiveisuja ulkomaalaisine sävelineen, esitettiin m. m. valsseja, joihin oli sovitettu joku runonpätkä, ja kuten näytti, olivat ne hyvinkin arvossa pidettyjä.
Vanhempi kansanlaulu tarkoittaa kalevalaista runolaulua. Arkkiveisuja ei vielä luettu kansanlaulun piiriin vaan kirjalliseen kulttuuriin: niitä ei kuulunut kerätä. Lisäksi Vallenius ja Björkbom olivat viimeisiä kerääjiä, jotka eivät merkinneet muistiin vierasperäisiksi tietämiään sävelmiä. Ensimmäinen sensurointi tapahtui nuotintamisen yhteydessä (äänityslaitteita ei vielä ollut), toinen kotona. Kesän saalis oli toistasataa sävelmää, mutta kun kerääjät tunnistivat viime tingassa niistä muutamia ruotsalaisperäisiksi arkistoon luovutettiin vain 90 sävelmää.
Ilmari Krohn oli väitellyt tohtoriksi hengellisistä kansansävelmistä 1899. Tieteellisen tutkimuksen myötä hänen näkemyksensä muuttui: kaikki sävelmät olivat kiinnostavia. Opiskelijatkin tutustuivat sävelmätutkimukseen perusteellisesti: Krohn luennoi ”suomalaisista kansanlaulun sävelmistä” lukuvuonna 1904‒1905 kaksi kertaa ja seuraavana lukuvuonna kerran viikossa. Hän oli juuri tuolloin saanut Laulusävelmien julkaisusuunnitelman valmiiksi ja ensimmäiset sävelmävihot olivat ilmestyneet. Luennoilla rekilaulukin tuli varmasti lopullisesti määritellyksi.
Eino Levón (s. 1882) oli musiikkitieteen opiskelija, joka Krohnin opastamana oli kerännyt kansanlauluja Kainuussa ja kotimaakunnassaan Etelä-Pohjanmaalla. Tuloksena oli 560 laulusävelmää runoineen. Vuonna 1909 Levón kirjoitti Säveletär-musiikkilehteen eteläpohjalaisesta kansanmusiikista laajan analyysin. Rekilaulu ei nimityksenä vielä saanut lopullista asemaa:
Näitä lauluja kuulee usein etenkin sellaisten, jotka pitävät itseään verrattain sivistyneinä, halveksivassa merkityksessä kutsuvan ”rekilauluiksi”. Ja kuitenkin on niiden musikaalinen puoli usein mitä arvokkainta taidetta. Laulujen sanoista tahdon vaan huomauttaa, että ne myös sille, joka hiukan tuntee kansan elintavat ja sen ajatus- ja tuntemistavat, tarjoavat puhtainta runoutta.
Säveltäjä Leevi Madetoja (s. 1887), joka suoritti musiikkitieteen maisteritutkinnon 1910, oli tallentanut kansanlauluja kotiseudultaan Oulun ympäristöstä edellisenä kesänä. Hän julkaisi kokoelmastaan pienen tutkielman, jossa määritteli rekilaulua:
Sangen yleistä on 2-jakoisessa tahdissa kulkevissa sävelmissä säeparin päättyminen kahdella pitkällä korostetulla sävelellä. Tällaista rytmityyppiä, joka yleisimmin on tavattavissa n. k. rekilauluissa, ehdoittaa toht. Ilmari Krohn kutsuttavaksi ‒ sattuvasti kyllä ‒ suomalaiseksi rekirytmiksi. Molemmat viimeiset korostetut sävelet (”töytäykset”) ovat melkein poikkeuksetta samalla sävelasteella.
Madetojakin oli siis vielä sitä mieltä, etteivät rekirytmi ja rekilaulu olleet aivan sama asia eikä rekilaulukaan aivan käypä nimike.
Martti Hela (s. 1890), joka väitteli musiikkitieteestä tohtoriksi 1924, kulki opiskelijana keruumatkalla Tampereen pohjoispuolen pitäjissä kesällä 1910. Hänkin julkaisi keruutyöstään pienen tutkielman, jossa jatkoi rekilaulun määrittelemistä:
Melkein kaikissa tasajakoisissa laulusävelmissä, sekä nuorison karkelotilaisuuksissa piirilauluina laulamissa, että varsinkin renkien ajotaivaltensa taittumiseksi hoilaamissa rekilauluissa, päättyvät molemmat säeparit kahdella töytäävästi korostetulla ½-nuotin pituisella sävelellä. Tohtori I. Krohn antaa tälle rytmimuodolle, jossa tuntuu ”reen liukas kulku sekä tavantakaa sen äkkitöytäykset tien laidalta toiselle”, sattuvan nimityksen: suomalainen rekirytmi, joka siis on sangen yleinen nimenomaan hämäläisissäkin kansansävelmissä.
Ensimmäinen moniosainen Tietosanakirja tuo lopulta asiaan selvyyden. Ensimmäisessä osassa (1909) kirjallisuuden tutkija Viljo Tarkiainen piti arkkiveisut vielä kirjallisen kulttuurin osana. Saman kannan otti kansanrunouden tutkija Väinö Salminen neljännen osan (1912) hakusanassa ”Kansanlaulu”. Hän kertoi, että uudenaikaisempia lauluja oli saatu talteen jo noin 20 000 toisintoa, ja luetteli lisätiedon tarvitsijoille seuraavat hakusanat: Tuutilaulut, Loitsut, Rekilaulut, Itkuvirret, Kalevala, Kanteletar.
Tietosanakirjan seitsemännen osan ilmestyessä 1915 saatiin vihdoin pätevä ja edelleen voimassa oleva määritelmä rekilaululle. Sen oli kirjoittanut Ilmari Krohn:
Rekilaulu, uudemman suom. lyyrillisen kansanlaulun tavallisin muoto. R:n 4-säkeiset säkeistöt ovat ylipäänsä irrallisia keskenään, muodostamatta eheää ja rajoitettua muotokokonaisuutta. Säkeistön ensi puolisko sisältää tav. jonkun yleisen mieleenjohtuman, luonnonhuomion t. m. s., johon sitten liittyy kiinteämmin tai hatarammin joku laulajan omakohtainen rinnakkaissovellutus, esim.:
Kurjella on se kuuluva ääni / ja pääskyllä kaunis nimi;
minun kultani sydän on / kuin kaivon pohjalla kivi.
Sen sävelellisenä rytmirakenteena on 4-säkeinen parillinen lauseke, joka yhtäläisenä tahi satunnaisten vivahteiden muuntelemana kertautuu säkeistöstä toiseen. Tahtilaji on tasajakoinen, säkeet ovat 4-iskuisia, iskualat enimmiten spondeita ja daktyleja, joiden ohella tavataan myös nelisäveliä sekä säeparien lopukkeissa täyssupisteita; muut rytmimuodot esiintyvät vain poikkeuksina. R:n melodiikka on alkuperältään keskiaikainen, joskin siihen on uudempiakin aineksia sekaantunut tahi sulautunut (vrt. K a n s a n l a u l u).
Tilanteeseen sopi erittäin hyvin se, että lokakuussa 1914 oli Suomen Kansallisteatterissa esitetty Artturi Järviluoman Pohjalaisia, jossa säveltäjä Toivo Kuulan kesällä 1907 keräämät eteläpohjalaiset rekilaulut pääsivät arvoon arvaamattomaan. Tämä vielä moninkertaistui, kun samoja sävelmiä tulviva Leevi Madetojan ooppera Pohjalaisia esitettiin 1924.
Heikki Laitinen, maaliskuu 2021.
Comments